*

Jouni-MikaelCedervall Keski-ikäinen miessinkku

Onko minulla oikeus onneen?

Hiljattain minulle sanottiin, että onnen tavoittelu on sikäli typerää, että se ei tule tavoittelemalla, vaan se tulee jos on tullakseen. Voi olla niinkin, mutta sitä en ymmärtänyt, miksi sen tavoittelu olisi jotenkin älytöntä.

Tietenkin on niinkin että jos tavoittelee onnea, pitää ensin tietää mitä se onni on. Jokainen kai määrittelee sen itselleen juuri sellaiseksi, joksi sen kuvittelee. Onnen huomaa usein vasta myöhemmin muistellessaan sitä. Silloin kun se on tai tapahtuu, sitä ei välttämättä määrittele onneksi.

Minun elämäni voi karkeasti ottaen jakaa kahteen osaan. Oli aika ennen 1990-luvun lamaa ja aika sen jälkeen. 1980-luku oli sosioekonomiselta kannalta runsauden aikaa. Silloin oli rahaa, kaikki mahdolliset hilavitkuttimet, joita rahalla saattoi saada, ulkomaanmatkoja työn puitteissa enemmän kuin tarpeeksi ja kaikki viisi lastani syntyivät sillä vuosikymmenellä. Ehdin olla aviossa kahden eri naisen kanssa, joista ensimmäisestä syntyi kaksi poikaa ja toinen, josta syntyi kolme tytärtä.

Kolmas avioliittoni alkoi 1990-luvun laman jälkeen, jolloin olin perustoimeentulon varassa, mutta puolisoni oli hyvin palkatussa virassa juristina ja otti miehekseen köyhtyneen entisen yrittäjän. Sitä kyllä ihmettelen vieläkin miksi näin, mutta se ei kuulu tähän kirjoitukseen. Siitä avioliitosta ei syntynyt lapsia.

Kun tarkastelen näitä kahta elämän jaksoa, en näe, että olisin ollut 1980-luvulla onnellinen juuri muusta syystä kuin lasteni syntymästä. Vaikka rahaa tuli ovista ja ikkunoista, ei se minusta mitenkään onnellista tehnyt.

Sen sijaan 1990-luvulla koin onnea monesti ja näin jälkeen päin tarkasteltuna silloin olin onnellisimmillani. Sitä jatkui aina vuoteen 2010 ja päättyi sulassa sovussa siksi, että krooniseksi muuttuneesta masennuksesta kärsinyt vaimoni ei jaksanut elää kanssani. Se, mitä kaikkea tapahtui ja miksi, on tässä tapauksessa epäolennaista. Kuusitoista vuotta kestänyt parisuhde oli silti enimmäkseen onnellinen.

Entä nyt? Yli kuusi vuotta yksin eläneenä olen kokenut onnea vain harvoin. Yksin tuntuu siltä kuin jotain olennaista puuttuisi. Sosiaalisena kädellisenä en osaa elää yksin ja yksinkertaisetkin kotityöt jäävät joko kokonaan tekemättä tai tulee tehdyksi huolimattomasti. Jos vertaa tätä entiseen aikaan, niin olennainen ero on siinä, että aikaisemmin hoidin kotityöt huonosti voineen vaimoni kanssa kutakuinkin puoliksi. En ikinä edes ajatellut, että en viitsisi tehdä ruokaa tai siivota.

Joitakin yritelmiä parisuhteen muodostamiseksi on ollut, mutta en ole löytänyt itselleni sopivaa kumppania. Aika monta kertaa on yritys kaatunut kysymykseen: minkä ikäinen olet? Joku on jopa sanonut suoraan, että olet minulle liian vanha. Muuten olisin ottanut sinut mielelläni.

Joku voi sanoa tähän, että olet liian nirso eikä sinulle ei kelpaa kukaan tai haet liian nuorta seuraa itsellesi. Ei niin mene, minä viis veisaan ihmisen iästä, jos muuten synkkaa hyvin.

Olen törmännyt “Karjalan mäntyyn” aika usein siten, että minulle on sanottu, että jos mies on kuusikymppisenä yksin hänen täytyy olla juoppo tai muuten vain jotenkin omituinen. Ulkonäössäni ei tiettävästi ole moitittavaa ja minusta pidetään kovasti seuraihmisenä. Siis jos en juo, niin sitten kai olen muuten epäkelpo naisen seuralaiseksi.

Kukaan ei voi muodostaa mielipidettä minusta stereotypioiden mukaan, sillä en mahdu siihen sabluunaan millään mittarilla mitattuna.

Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!

0Suosittele

Kukaan ei vielä ole suositellut tätä kirjoitusta.

NäytäPiilota kommentit (2 kommenttia)

Jukka Mäkinen

Kengät pois jalasta.

Onnellisuus alkaa siitä ettei tarvitse pitää sukkia ja kenkiä. Vapaana hengittävät ja heiluvat varpaat vaikuttavat varpaanvälien akupisteiden kautta poistaen huolet ja murheet. Pelkä heiluttelu on erittäin terapeuttista. Vauvat hiffaavat tämän nopeasti ja siksi ne yrittävätkin tunkea varpaita suuhunsa. Sitten joku laittaa niille kengät jalkaan ja ensimmäinen ilon ja vapauden tumppaaminen on tapahtunut.

Käyttäjän Jouni-MikaelCedervall kuva
Jouni-Mikael Cedervall

Ei taivu tuo meikäläisen kroppa moiseen temppuiluun enää.

Toimituksen poiminnat